Miina

Olen Miina, innokas koiraharrastaja Savitaipaleelta, Etelä-Karjalasta.

Perheeseeni kuuluu minun ja puolisoni Panun lisäksi viisi walesinspringerspanielia. Laumamme on tällä hetkellä varsin mummeli-voittoinen, mutta nuorimmainen, Iines, huolehtii siitä, ettei vauhti hyydy liikaa.

Lähipiirissäni on walesien lisäksi myös suomenajokoira, sileäkarvainen noutaja, harmaa norjanhirvikoira, jämptlanninpystykorva, jackrusselin terrieri ja havannankoira. Onkin mielenkiintoista seurata aivan aitiopaikalta muiden rotujen piirteitä ja vertailla niitä walesiin.

Meillä koirat ovat ensisijaisesti rakkaita perheenjäseniä, jotka rytmittävät pitkälti arkeamme. Ne nukkuvat sängyssämme, ja Iines on joka ilta saunakaverimme. Sujuva ja ongelmaton arki joka osa-alueella on mielestäni tärkein kulmakivi, sillä haluamme, että niin meillä kuin koirillamme on mahdollisimman mukava ja stressitön yhteinen elämä.

Tykkään höntsäillä walesien kanssa lajin kuin lajin parissa, ilman suorituspaineita. Vuosien varrella olemme kokeilleet muun muassa näyttelyitä, agilityä, rallytokoa ja nose workia. Ja tietenkin vähintään kerran kesässä kaivamme sup-laudan esille ja otamme punavalkoisen luppakorvan kyytiin. Metsä on kuitenkin meidän todellinen lempparipaikka – päivittäin meidät löytää sieltä, sillä koen, että niin minä kuin koiratkin nautimme siitä paljon enemmän kuin kaduilla tallustelusta.

Kaikki eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Lapsena vietimme paljon aikaa mammani luona maalla, joka oli pikkutytön silmissä kuin unelmapaikka. Siellä vilisi kissoja, koiria, lehmiä, hevosia, possuja, kanoja, ankkoja ja kalkkunoita. Ei olekaan ihme, että meidät löydettiin usein navetasta, tallista tai jopa koirankopin katolta piknikiltä.

Lenkitimme ajokoiraa innolla, vaikka se kaatoi minut joka kerta hiekkaisessa mäessä. Polvet olivat jatkuvasti ruvella, mutta se ei koskaan vähentänyt intoamme – aina lähdimme uudestaan ja yhtä innoissamme. Kissanpentuja kesytimme heinäpaalien välissä, possuille teimme velliä, ja hevosen selässä matkasimme laitumelle. Järjestimme jopa kanoille ja pikkulinnuille hautajaisia virsiä veisaten.

Jokainen eläin oli meille yhtä rakas ja tärkeä, mutta samalla meidät opetettiin, että eläintä on aina kunnioitettava. Näitä lapsuudessa opittuja arvoja pidän tärkeänä edelleen ja yritän vaalia niitä kaikessa, mitä teen eläinten kanssa.

Vuonna 1995 lapsuudenkotiimme tuli labradorinnoutaja Pami, Riipaates-kennelistä. Pami oli kiltti ja täydellinen perhekoira, joka odotti meitä koulusta kotiin ja rakasti ruokaa sekä rapsutuksia. Pamin oli tarkoitus olla myös metsästyskaveri, mutta lintujen noutaminen ei sitä juuri kiinnostanut. Metsämiehen itsensä uidessa lintunsa rantaan, Pamin metsästyshommat jäivät jatkossakin muille.

Jossain vaiheessa iskä halusi myös kaverin jänismetsälle, niinpä meidän porukkaa tuli täydentämään suomenajokoira Arttu.

Kun muutin omilleni, jouduin elämään pari vuotta ilman koiraa. Syksyllä 2007 haaveeni kuitenkin toteutui, kun meille muutti ensimmäinen walesinspringerspanieli, Tipe. Rotuun olimme ihastuneet naapurimme walesin myötä, ja oma hurmurimme löytyi Lappeenrannasta Milfeddyg-kennelistä. Tipe, viralliselta nimeltään Milfeddyg Ofer, toi elämäämme paljon iloa – ja vauhtia. Nuorena Tipe oli varsin vallaton tapaus, ja välillä tuntui, että sen korvat olivat vain koristeena.

Samaan aikaan kun Tipe tuli meille, vanhempani ottivat ensimmäisen sileäkarvaisen noutajan. Eipä mennyt kauaakaan, kun löysin itseni Tipen kanssa flattien noutotreeneistä. Siellä meinasi usko loppua useammankin kerran, sillä olimme oikeasti aina se surkein parivaljakko. Flatit viilettivät suoraan hakuun ja palauttivat damit vauhdilla käteen, kun taas Tipe teki loputtomia kaarroksia ja lopulta hömpötti damin kanssa takaisin – jos ei ensin päättänyt lällätellä se suussa karkuun. Toisto toisensa jälkeen jaksoimme kuitenkin yrittää, eikä luonteeni antanut periksi luovuttaa. Lopulta kova työ kantoi hedelmää, ja Tipe pääsi näyttämään taitojaan myös oikealla lintumetsälläkin. Metsä olikin Tipen lempipaikka, täynnä sen mielestä maailman parhaimpia tuoksuja.

Muistan yhä, kuinka vakuutin hakiessani Tipeä, ettei näyttelyt ole ollenkaan minun juttuni – halusin vain lenkkeily- ja puuhakaverin. Mutta toisin kävi: kokeilimme yhdessä vähän kaikkea, kuten koirakoulua, höntsäagilityä ja lopulta myös näyttelyitä. Tipe avasi oven monipuoliseen koiraharrastusten maailmaan, ja siitä alkoi seikkailu, joka on jatkunut kaikki nämä vuodet.

Jossain vaiheessa meille alkoi kyteä ajatus toisesta koirasta. Olin jo innostunut näyttelyistä ja haaveilin uudesta koirakaverista, joka voisi sopia siihen maailmaan hieman paremmin. Pääsiäisenä 2010 näin ensimmäistä kertaa Huldan, Tikrun ensimmäisestä pentueesta. Huldan nähdessäni tiesin heti, että jos Tikrulle tulisi toinen pentue, haluaisin pennun sieltä. Haave toteutui loppukesästä 2011, kun Tikrun tytär Hilma muutti meille. Samalla alkoi tiivis ja antoisa yhteistyö Heidin ja Jasminen kanssa.

Hilma osoittautui Tipeen verrattuna erittäin helpoksi tapaukseksi. Se söi hyvin – välillä ehkä vähän liiankin innokkaasti – ja otti elämän muutenkin rennosti. Hilmalla ei ole ollut koskaan kiire mihinkään, eikä sillä ole ollut erityistä tarvetta lähteä polkua syvemmälle metsään. Hilman tarkkuus ja maltti pääsivät oikeuksiinsa verijäljellä, ja lopulta se pääsi kokeilemaan taitojaan myös kokeissa. Harmillisesti koejäljellä lintuperhe sattui kohdalle ja Hilma päätti muistuttaa itseään, että on ensisijaisesti lintukoira.

Heidin kanssa syntyi ajatus Hilman pennuista, ja tätä ajatusta pohdittiin pitkään. Keväällä 2014 syntyi Hilman ensimmäinen pentue, Llewpart's E-pentue, josta meille jäi kotiin kasvamaan Alma. Alun perin ajattelimme Almaa kasvatustyön jatkajaksi ja kaveriksi näyttelykehiin. Kuitenkin, kuten usein käy, ajatukset ja toiveet eivät aina täsmää todellisuuden kanssa. Alma ei pitänyt näyttelyistä, eikä sen luonne kehittynyt tarpeeksi reippaaksi jalostusta ajatellen. Niinpä päätimme jättää nämä molemmat väliin. Sen sijaan olemme keskittyneet muihin harrastuksiin, kuten agilityyn ja rallytokoon, joissa Alma nauttii täysillä. Kesäisin uiminen on sen suurin intohimo.

Myöhemmin E-pentueen Molla palasi meille, kun hänen omistajansa menehtyi. Molla on koko elämänsä ajan ollut perhepiirissämme, ollut usein luonamme hoidossamme ja tiivis osa arkeamme muutenkin. Siksi tuntui luonnolliselta, että Molla viettää myös vanhuudenpäivät luonamme.

Hilman toinen pentue syntyi meillä elokuussa 2016, ja tästä Llewpart's G-pentueesta meille jäi kotiin Kaisla. Tämä määrätietoinen pisamanaama teki jo pentuna selväksi, että rajoja oli syytä asettaa ja tekemistä keksittävä. Kaislan kanssa olemme harrastaneet niin nose workkia, agilityä kuin näyttelyitäkin. Tämä koira osaa nostaa kierrokset sataan hetkessä ja vaatia huomiota itselleen, mutta on myös maailman suloisin halikaveri ja uskollisin ystävä. Kaisla on Llewpart's I- ja J-pentueiden rakastava emä.

Kaislan I-pentueesta meille jäi tulevaisuuden toivoksi Iines. Iineksen ollessa pentu myönnän välillä miettineeni, mitäköhän tästä neitokaisesta tulee. Se oli villi ja reipas, ja tuntui kahlitsevan kaikki pikkurillinsä ympärille. Tästä pikkuriiviöstä on kuitenkin kasvanut ihanan suloinen sydäntenvalloittaja, jonka häntä huiskuttaa jatkuvasti. Iineksen kanssa olemme treenanneet agilityä ja käyneet näyttelyissä. Toki toivomme myös, että vielä jonain päivänä saamme jättää Iineksen pennun kotiin kasvamaan.

Tie tähän pisteeseen on ollut monella tapaa sattumusten summa, mutta niinhän elämä usein menee. En olisi koskaan Tipeä hakiessani osannut kuvitella, että jonain päivänä kasvatan walesinspringerspanieleita, tai että tämä rotu voi viedä sydämen niin, että jaamme sänkymme viiden walesin kanssa. Puhumattakaan kaikista ihanista ihmisistä, jotka olemme saaneet ympärillemme matkamme varrella. Olemme saaneet luotettavat kodit rakkaimmille pennuillemme, tehneet unohtumattomia reissuja, jakaneet iloja ja suruja sekä keränneet upeita muistoja. Toivottavasti saamme kokea vielä paljon lisää näitä hetkiä.